Lääkäri ei ole koskaan valmis, aina on opittavaa asiantuntijana, taitajana, ihmisenä. Osallistuin Helsingin vapaan yliopiston opintokurssiin ”Pedagoginen johtaminen digiaikana”. Kurssi käsitteli luovasti oppimisen ja opiskelun muutosta, oppimisympäristöä, nuorten asenteita ja vuorovaikutusta. Yliopistosairaalan lääkärin rooliin kuuluu positiivinen suhtautuminen tietojen ja taitojen jakamiseen. Myös oma lisäkoulutus on osa työtä. Kurssi innosti minua pohdiskelemaan erikoislääkäreiden koulutusta ja urapolkua yleisesti, ja työssä jaksamisen kannalta erityisesti. Edellisessä blogissani selvitin kliiniseen työhön ja tutkimukseen liittyviä digitaalisia tekniikoita. Nyt tarkastelen työnteon ja uran kriittisiä kohtia, ja yritän valaista miten digitalisaatio on muuttanut työntekoa.
Tieto on nykyisin helposti saavutettavaa. Oppikirjoja voi ostaa internetissä. Erikoisalajärjestöjen videokokoelmissa ja YouTubessa on kuvattu erilaisia toimenpiteitä, leikkauksia ja tutkimuksia. Kansainvälisten kokousten kursseja, luentoja ja lyhennelmiä on katseltavissa järjestöjen kotisivuilla. Tärkeät uutiset ja julkaisut synnyttävät twitter-viestejä. Lääkärit ja potilaat googlaavat. Digitalisaatio on nykyajan megatrendi, joka muuttaa jatkuvasti koulutusta ja oppimista. Lääkäreiden tulee jatkossakin hallita lääketieteellistä tietoa, jotta tekoäly pysyisi orjana eikä muuttuisi isännäksi.
Tärkeä asia ammatissa on vuorovaikutus ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Se vaatii vuosien työskentelyä potilaiden parissa. Väestön ja lääkärikunnan ikärakenteen muutokset tuovat haasteita kokeneen väen riittävyydelle. Koulutusmääriä kotimaassa on nostettu ja suuri joukko lääkäreitä saa koulutusta ulkomailla. Erikoistumispaikkoja on kuitenkin jatkossakin rajatusti. Valitettavan monet ikäiseni kollegat ovat valmiita luopumaan virkatyöstä ja siirtymään eläkkeelle kun se on mahdollista. Tulevaisuuden sairaalat joutuvat kilpailemaan kokeneista työntekijöistä. Monet erinomaiset lääkärit päätyvät varttuessaan hallinnollisiin tehtäviin. Kokonaisuuden kannalta olisi tärkeintä että kliininen työ olisi itsessään riittävän kiinnostavaa, hallittua ja hyvin organisoitua. Yritän oman kohtalaisen pitkän työkokemukseni avulla antaa vinkkejä, joilla voisi edistää lääkärien jaksamista työssään.
Oman urani aika-akseli on seuraava. Olen 61-vuotias yliopistosairaalan urologi (virtsaelinkirurgi). Valmistuin lääkäriksi 27-vuotiaana. Toimin yleislääkärinä terveyskeskuksessa 6 kuukautta. Kokeilin eri erikoisaloja aluesairaalassa, sisätaudeilla, anestesiassa ja kirurgialla noin 2 vuoden ajan. Päätin erikoistua kirurgiaan johon kuuluvan palvelun suoritin pääkaupunkiseudun sairaaloissa ja sain kirurgian erikoislääkärin paperit 36-vuotiaana. Valmistuin urologian erikoislääkäriksi 39-vuotiaana.
Edelleen minulta puuttui riittävä kokemus tehdä vaikeita ratkaisuja, en ollut siis valmis. Työskentelin osastonlääkärinä ja päivystin vatsaelinkirurgiaa 10 vuotta. Noin 5 vuoden kohdalla, 44-vuotiaana, arvioin itseni päteväksi yleisurologiksi. Hain paikkaani yliopistosairaalan organisaatiossa keskittyen itselleni ominaisiin asioihin. Innostuin tähystyskirurgiasta ja hankin taitoa osallistumalla eri koulutuksiin. Käytin digitaalikameraa, jolla kuvasin leikkauksia ja tutkin niitä iltaisin. 50-vuotiaana olin HYKS:n urologisen tähystyskirurgian vastuulääkäri. Sairaalan organisaation edelleen jakautuessa kapeisiin sektoreihin, jouduin luopumaan eturauhaskirurgiasta. Vastapainoksi keskityin munuaiskirurgiaan ja hyödynsin aikaisempaa avokirurgista kokemustani. Myöhemmin, 56-vuotiaana pääsin mukaan robottikirurgiaan munuaissyövän hoidossa. Nykyisin keskityn paikallisesti levinneen ja etäpesäkkeitä lähettäneen syövän hoitoon. Aion jatkaa töissä.
Kutsun tätä ”pyramiditeoriaksi”, jossa koulutus ja tehtävät alkavat mahdollisimman laajasta osaamisesta, ja vaihtuvat vuosien mittaan haastavammiksi mutta keskittyvät kapeammalle sektorille. Tässä menetelmässä ei ole mitään uutta, se on luonnollista, mutta lääketieteen voimakas sirpaloituminen vie kehitystä nykyisin vaarallisen nopeasti kohti kapeita siiloja, joihin lääkärit putoavat nuorella iällä. Yleiskirurgin koulutus välivaiheena on jäänyt pois ja nykyiset erikoisalatkin jakautuvat yliopistosairaaloissa ohuisiin sektoreihin. Tämä on tehokasta lyhyellä aikajänteellä, yliopistosairaalat eivät kaipaa yleismiehiä. On kuitenkin pelko siitä, että nuorten erikoislääkäreiden kokemus jää liian vähäiseksi päivystyksen suhteen. Vuosien myötä yhden siilon sisältö saattaa kyllästyttää, varsinkin jos toiminta rajoittuu pelkkään kliiniseen työhön. Siilosta toiseen vaihtaminen voi kuitenkin olla vaikeaa myöhemmin. Erikoistumisen jälkeen voisi olla 5-10 vuotta kestävä jakso, jolloin työtehtäviä vaihdettaisiin systemaattisesti. Urakehitys tulisi rakentaa pyramidin eikä Eiffel-tornin muotoiseksi. Yksi askel taakse, mutta ehkä kaksi eteen pitkässä juoksussa.
Muutama sana tutkimuksesta. Väittelin kliinisen työn ohella 38-vuotiaana, mutta tutkimustyö nuokahti 10 vuoden ajaksi henkilökohtaisista syistä ja suuresta kliinisestä työmäärästä johtuen. Palasin tutkimuksen pariin vasta 50-vuotiaana, koska jäin kaipaamaan akateemisia haasteita ja perhe-elämältä vapautui aikaa. Tutkimusmaailman digitaalisuus oli lisännyt vaatimustasoa ja kehitys tuntui nopeutuneen. Rekisterit, datan kerääminen, kirjallisuuden haku olivat nyt digitaalista ja vaativat opettelua. Sosiaalinen media oli tullut osaksi tutkimusta. Pienetkin edistysaskeleet kannustavat kuitenkin jatkamaan. Tutkimus kuluttaa vapaa-aikaa, valintoja on tehtävä. Pystyn pitämään 2-4 viikkoa tutkimusvapaata vuodessa. Ne ovat ansaittua vaihtelua rutiiniin. Myös tutkimustyö perustuu pyramiditeoriaan. Pohjalle on kasattava laajasti peruskiviä, eli kliinistä tutkimusaktiviteettiä, jonka päälle vähitellen rakennetaan korkeampitasoista toimintaa. Pelkkää huippututkimusta ei ole olemassa ilman kampuksen peruskohinaa. Kliininen tutkimus hyödyntää potilastyötä parhaiten siinä, että tutkija joutuu seuraamaan alansa kehitystä.
”Jokainen on oman onnensa seppä”, sanotaan. Suurien organisaatioiden työtekijät muuttuvat helposti muurahaisiksi, joiden mahdollisuudet vaikuttaa työtaakkaansa ovat rajalliset. Arkipäivän lääketieteelliset ongelmat tulevat yhä monimutkaisemmiksi, ne koskettavat useita erikoisaloja, potilaat ovat vanhempia, heillä on enemmän perussairauksia, ja yhä haastavampia tapauksia yritetään hoitaa. Lisäksi potilailla on internetin takia erilaisia käsityksiä ja jopa vaatimuksia koskien hoitoratkaisuja. On selvää, että vaikeita tapauksia ohjataan erityisesti kokeneille lääkäreille. Näiden tapausten hoitamiseen kuluu huomattava määrä aikaa. Sairaalan organisaation tulisi kehittyä siten että rutiinimaisia tehtäviä voitaisiin siirtää nykyistä enemmän muille ammattilaisille, esimerkiksi hoitajille, tutkimusassistenteille, teknikoille. Digitaalisen rakenteellisen tiedon kerääminen ja syöttäminen rekistereihin ja potilastietojärjestelmiin auttaisi paljon. Lääkärin aika ei riitä kaiken tiedon työstämiseen, jos häneltä lisäksi vaaditaan kiireetöntä aikaa potilaille.
Vastaanotto on muuttunut luonteeltaan. Digitalisaation ansiosta laboratoritulokset ja kuvantamistutkimukset ovat helposti saatavissa. Kanta-arkistossa potilaat voivat tarkistella tietojaan, joten kaikkea ei tarvitse kopioida heille. Huono asia on, että lääkäreiden ja muun henkilökunnan välinen kommunikaatio tapahtuu nykyään lähes kokonaan tiekoneiden välityksellä. Ennen hoitaja istui samassa huoneessa, oppi asioita seuraamalla vastaanottoa, teki automaattisesti tarpeelliset varaukset, kysyi jos oli epäselvää tai jotain puuttui, kaikki turha oli poissa ja toiminta oli tehokasta. Nykyajan trendi on erottaa lääkärin työ ja hoitotyö. Tämä ei käsittääkseni johda parempaan kokonaistulokseen tai lisää työssä viihtymistä. Kehitys ei johdu digitalisaatiosta, mutta digitalisaatio on huomaamattamme mahdollistanut sen.
Digitalisaatio on myös mahdollistanut sihteereiden vähentämisen ja korvautumisen erilaisilla hallinto-ohjelmilla. Monet ohjelmista ovat laadullisesti huonoja, mutta positiivista kehitystä on toki tapahtunut. Potilastietojärjestelmät kaatuvat nykyään harvemmin kuin ennen. Aikaa kuluu anomuksiin, kirjauksiin ja odottamiseen. Sairaalaorganisaatiot ovat kasvaveet suuriksi konserneiksi, monimutkaisiksi matriisi ± linja- organisaatioksi. Sähköpostia tulee alhaalta, ylhäältä, sivuilta ja ulkopuolelta alkuperäisinä ja ”vastauksina kaikille”. Suuri osa viesteistä voi olla itselle lähes turhia. Moni kollega lukee sähköpostinsa kotona illalla.
Kaiken strategian keskiössä tulisi olla aika, ammattilaisten ajankäyttö. Lääkärin tehtävä on tehdä diagnooseja ja hoitaa potilaita. Uudistusten tulee oikeasti helpottaa ja nopeuttaa tätä työtä. Suomalaisessa yhteiskunnassa nuorten lääkäreiden työaikaa rajoittavat päivystysvapaat, perhe-elämä, lasten ja omat harrastukset. Vanhemmat lääkärit saattavat oleskella työpaikalla pidempään ja hoitaa hiljaisesti asioita joita eivät ole ehtineet hoitaa työaikana, mutta tällä palkattomalla työllä on rajansa. Virallista työaikaa ei voi pidentää, jonka takia se on käytettävä tehokkaasti. Ammattilaisten aikaa ja energiaa tulisi käyttää vain potilastyöhön, kehitystyöhön, tutkimukseen, opetukseen, koulutukseen ja johtamiseen. Lisäksi työpaikalla tulisi voida kohtuudella hengittää ja viihtyä, kiire ja liiallinen stressi tappaa. Näppituntumalla, tehtävien hoitamiseen kuluva kokonaisaika on vuosien mittaan kasvanut, mutta potilaiden kanssa vietetty aika suhteellisesti pienentynyt. Digitalisaatio on myötä vaikuttanut tähän kehitykseen mutta antaa myös loistavat mahdollisuudet muuttaa tilannetta paremmaksi. Onnistuminen vaatii kuitenkin paneutumista todelliseen ajankäyttöön, työnjakoon ja viihtymiseen. Tutkimustyökin voi auttaa jaksamaan oikeissa töissä.